keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Rakkaudesta

Meillä oli eilen sellainen nolo ja turha kahden vuoden tapailun vuosipäivä. Oikeastihan toi pölhö alkoi "seurustella" mun kanssa vasta viime marraskuussa, kun oltiin jo käytännössä seurusteltu 1,5 vuotta. Koska mä pystyn repimään lahjapäivän ihan mistä hyvänsä, revin sen myös tästä meidän tapailuvuosipäivästä. Hänen seurusteluvuosipäivänsä tulee sitten vielä erikseen marraskuussa, eli ihan itse kaivoi oman kuoppansa.

Tein tänään sen yhden laajemman persoonallisuustestin, jonka tuloksissa kerrottiin mm. parisuhteistani. Siinä sanottiin, että rakastun jatkuvasti ja tarrautuvasti kehen tahansa, kunnes aikuistun sen verran, että ymmärrän millaista pysyvää parisuhdetta kannattaa oikeasti etsiä. Ja että se pysyvä puolisoni on sitten minua tasaisempi, introvertimpi ja vakaampi henkilö, joka tasoittaa omaa sekoiluani. Ei ollenkaan väärässä.

Oon tehnyt aivan valtavan työn itseni kanssa muutaman viime vuoden aikana päästäkseni tähän pisteeseen, jossa nyt olen. Muutos lähtee ensisijaisesti itsestä, mutta valehtelisin jos väittäisin, ettei mun helikopterimiehellä olisi ollut asiaan osuutta. Hän on kuskannut minut sairaalaan, hän on tuonut minulle osastolle uudet leggingsit ja hän on väsymättä istunut kylppärissä mun kanssa kertomassa, ettei mun ahdistuksessa ole kerta kaikkiaan mitään järkeä tälläkään kertaa. Hän on kuunnellut joka ikisen tuskani, kun joulu on ollut pilalla, kaikki on inhonnut mua tai kynä on ollut hukassa. Helikopterimies ei tajua tunneasioista yhtään mitään, ja sen takia on pystynyt vakaasti ja turhautumatta selittämään kerta toisensa jälkeen, että tässä ei ole nyt mitään syytä panikoida. Mulla ei ole pienintäkään pelkoa, että tämä ihminen karkaisi mihinkään, vaikka saisin mitä skitsoilukohtauksia - ja siksi en enää sellaisia kovin usein saakaan. Tässä kohtaa on mainittava, että myös mun ystävät ja muu perhe ovat vuosikausia väsymättä tukeneet mua, ja arvostan sitä aivan yhtä paljon. Tämä hölmö liperiläinen helikopterimies on kuitenkin joka ikinen kerta tullut hakemaan mut kotoa, kun olen paniikissa soittanut, vaikkei olisi ollut mitään velvollisuutta sellaiseen. Moni näistä mieskandidaateista on (täysin oikeutetusti) häipynyt, tämä ei.

Eilen metsästin pitkään oikeanlaista sinihousuista Hulk-figuuria, koska hölmö helikopterimieheni sellaisen halusi jo omistamansa violettihousuisen Hulkin viereen. Korttiin kirjoitin "Lemppari-Pepelle kiitokseksi kahden vuoden väsymättömästä kuperkeikkatuesta". Eihän se varmaan edes tajunnut mun hienoa korttia, koska on vähän tunneääliö, mutta oli iloinen Hulkista.

Minä sain muumiemalin innokkailla saatesanoilla "HUOMASITKO, ETTÄ NE ON RAKASTUNU". Huomasin. :)


Sisällä pilkottaa vielä pienet pöllökumit, kun tätä kuvaa ei varsinaisesti otettu blogia varten. Nekin on söde lisälahja, mutta rakkausmuki tietysti Se lahja. Olen tyytyväinen, vaikka olinkin kertonut millaisen sormuksen haluaisin. Takana on syntymäpäivälahjaksi saamani Sulo Siili, ja kädessä dcukin lohtukämmekkäät, kun oli ihan törkeän kylmä illalla jostain syystä.

Kuten maanantaina hehkutin, olen hirveän onnellinen ystävistäni. Lisäksi olen hirveän onnellinen perheestäni. Mutta tänä aamuna olen kaikkein onnellisin ihanasta, hölmöstä, muovilautasia rakastavasta, tunnehommia tajuamattomasta, Hulkeja keräilevästä, helikoptereita korjailevasta, kuperkeikoissa auttavasta elämäni rakkaudesta. Onneksi se ei lue mun blogia (koska se on ihan typerää hömppää), tällainen julkinen tunnustus olisi tosi nolo.

2 kommenttia:

  1. AAaw! Sanni! Ihana teksti :) Oottepa onnekaita, joten onnea jatkoonkin ^__^

    Hah, meillä huomenna tapailun 9. vuosipäivä.. T varmaan taas kysyy aletaanko seurustella, mutta hitsi kun en oikeen vieläkään tiiä pitäskö alkaa :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No oishan se nyt lapsen ja yhdeksän vuoden jälkeen vähän hätiköityä! :D

      Poista