sunnuntai 24. huhtikuuta 2016

Kun muutuin liian kiltiksi

Kun nyt on niitä sellaisia luokkia joihin voi ihmisiä lokeroida, ja joihin itseänikin jatkuvasti lokeroin, niin yksi niistä on ollut "itsekkäät ihmiset". Olen ajatellut, että olen loppupeleissä aika itsekäs, jos en muuten niin ainakin sellaisella hyvällä tavalla. Että tiedän itse, mitä tarvitsen milloinkin, mihin pystyn ja mihin en, ja osaan sanoa ei aina tarvittaessa - ja sanonkin sen jopa vähän liian usein.

Offline-viikonloppukokeiluni todisti luokitteluni vääräksi. Koska viime viikot on ollut melkoista haipakkaa - ei niinkään sillä tavalla, että yksityisihmiset eli perheeni ja ystäväni olisivat minua liikaa vaivanneet, vaan ennemminkin niin, että joku virallinen taho soittaa koko ajan milloin mitäkin asiaa - ajattelin, että tarvitsen sellaisen viikonlopun, kun puhelimesta ei pääse ainuttakaan ääntä. Tilanne kun oli mennyt pahimmillaan sellaiseksi, että alan itkeä heti kun puhelin alkaa soida, vaikken edes tiedä kuka soittaa ja mitä asiaa. Kun ei vaan jaksa. Niinpä ilmoitin Facebookissa, että laitan puhelimeeni äänet takaisin maanantaiaamuna, olen kotona neulomassa eli huolestua ei kenenkään tarvitse, ja vilkaisen välillä viestitilanteen jos on jotain elämän ja kuoleman kysymyksiä jotka eivät kerta kaikkiaan voi odottaa maanantaihin.

Lupasin tosiaan tarkistaa välillä, onko niitä elämän ja kuoleman kysymyksiä. Tarkistinkin, viiden minuutin välein. Ja olihan niitä. Ei mitään tärkeää, mutta milloin mitäkin pientä milloin mistäkin suunnasta. Ja minä en kerta kaikkiaan pystynyt, kyennyt tai osannut olla vastaamatta varsinkaan sellaisiin viesteihin, joissa minua jollain tavalla tarvittiin johonkin, vaikkei se asia olisikaan ollut kiireellinen. Lauantaina kokeilin laittaa puhelimen pois päältä kolmeksi tunniksi ja se helpotti todella paljon, mutta avatessa siellä odotti taas vaikka kuinka monta viestiä ja ahdisti entistä enemmän.

En syytä ystäviäni, kyllähän nyt ihmiselle saa laittaa viestiä ja on jokaisen omalla vastuulla päättää, katsooko viestinsä tai puhelunsa ja vastaako niihin vai ei. Syytän itseäni. Milloin minusta tuli sellainen stereotypisen liian kiltti tyttö, joka haluaisi auttaa kaikkia, ei koskaan haluaisi että kukaan on vihainen, ja pyrkii olemaan aina tavoitettavissa siltä varalta, että joku tarvitsee jotakin? Mä en ollut koskaan sellainen, ja surin aina niitä, jotka olivat. On mahtavaa, jos pystyy olemaan läsnä ja apuna ja tavoitettavissa, mutta on myös pystyttävä vetämään ne rajat. On pystyttävä sanomaan, että minä en nyt pysty, ehdi tai jaksa. On pystyttävä jättämään se puhelin yöpöydälle äänettömälle, jos tarvitsee hiljaisuutta.

En tiedä, opinko surkeasta offline-yrityksestäni mitään hedelmällistä. Ongelman tiedostaminen on tietysti joskus se avain. Ehkä nyt, kun olen huomannut etten enää osaakaan sanoa ei, voin alkaa opetella sitä uudelleen. Pahinta on kuitenkin se syyllisyys, syyllisyys tästäkin tekstistä, syyllisyys siitä että edes kokee kuormittuvansa liikaa, syyllisyys siitä että kuormittaa itsekin muita koko ajan, syyllisyys siitä että tarvitsee apua muttei itse jaksaisi tarjota sitä, syyllisyys siitä että sanoo ääneen, ettei pysty. Ja se ristiriita, miten kuitenkin haluaa kaikkia auttaa, haluaa kaikkien kanssa jutella, haluaa kaikille olla paikalla ja läsnä, muttei sitten kuitenkaan pysty. Pelko siitä, että kukaan ei haluakaan enää "vaivata" millään asialla jos kerron, että se ahdistaa, ja siitä, ettei itselläkään ole oikeutta vaivata ketään.

Kuluneen viikon aikana koin paljon ahaa-elämyksiä siitä, miten en enää taida olla psyykkisesti niin tasapainoton tai sairas vaan päinvastoin ehkä ihan terve. Nyt näiden syyllisyyden, ahdistuksen ja pelon tunteiden kanssa muistan, että vaikka pitkä matka on jo kuljettu, on matkaa vielä jäljellä sinne kuuluisaan terveyteen, onnellisuuteen ja tasapainoon. Sikäli kun sellaista nyt edes on kellään olemassa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti