perjantai 11. maaliskuuta 2016

Mies, joka sai kaikki itkemään

Opettelin lukemaan ennen kuin täytin 4. Olin täysin vakuuttunut, että kun luen kirjahyllyn ylimmät, paksut tietosanakirjat, musta tulee Aikuinen. Niinpä opettelin lukemaan, ja sen jälkeen luin kaiken, mitä sain käsiini.

Äiti kertoo mielellään tarinaa siitä, miten kävellessä Iso-Roobertinkadulla parahdin tuskaisesti, etten pääse etenemään koska "NOI KIRJAIMET HUUTAA MULLE". Mun oli luettava kaikki sanat, mitä näin. Kaikki kaupan nimet ja mainokset ja lööpit ja autojen rekisterikyltit ja vaatekauppojen ikkunoissa näkyvät tarjoukset. Vilkkaalla kävelykadulla se oli pienelle tytölle ihan liikaa.

Luin sohvalla, tuolilla, sängyssä, keittiönpöydän ääressä. Viivyttelin vessaan lähtemistä viimeiseen asti, ja sinnekin kävelin kirja nenässä. Nukkumisessa pahinta oli kaikki se hukkaan heitetty aika, jonka olisi voinut käyttää lukemiseen.

Olen siitä onnellisessa asemassa, että mulla oli lukeva isä. Jossain vaiheessa tuli tavaksi, että isi osti mulle joululahjaksi kirjoja. Yleensä antikvariaateista ja aina ison pinon. Jokaisessa lukee kuulakärkikynällä "Sannille jouluna sejase, Make". Sain aina erilaisia kirjoja, ja usein isillä oli niille selitys: tämä sille pienelle Sannille, tämä teini-Sannille, tämä isolle Sannille. Kirjapino saattoi sisältää mitä tahansa lasten hevoskirjoista suuriin maailmanklassikoihin. 13-vuotiaana yksi joululahjakirjoistani oli Timo K. Mukan Maa on syntinen laulu, eikä 13-vuotiaan elämä oikein koskaan enää palautunut normaaliksi sen jälkeen. Sain luettavakseni venäläisiä klassikoita, modernistista runoutta, suomalaista feminismiä. Monesta asiasta olen vanhemmilleni kiitollinen, ja tämä on niistä yksi suurimpia.

Kirjat vaikuttivat muhun aina suuresti. Itkin, nauroin, hämmennyin, raivosin. Eläydyin täysillä romaanien henkilöihin, eivätkä sankareitani olleet Disney-animaatioiden prinsessat vaan Elizabeth Bennet ja Beth March.

Jossain vaiheessa lopetin lukemisen. Suunnilleen silloin, kun tulin lopullisesti seinähulluksi, keskeytin lukion enkä pystynyt enää lääkityksiltäni keskittymään mihinkään. Myöhemmin sain luettua kirjan silloin, toisen tällöin, mutta mitään en niin paljoa kaivannut kuin sitä nuoruuden täydellistä uppoutumista intensiiviseen tarinaan. Oli tietysti helpottavaa ymmärtää vihdoinkin hakea opiskelemaan kirjallisuutta ja sen myötä lukea enemmän, mutta kuvittelin, että olen kadottanut kokonaan sen intohimon, joka mulla kirjallisuuteen oli. Yliopistolla luetut romaanit olivat hyviä tai huonoja, mutteivät koskaan oikein liikauttaneet sisälläni mitään. Ihan nyt viime kuukausina olen saanut jotain siitä tunteesta vähän takaisin, ja jotkin yksittäiset novellit tai runot ovat tuntuneet joltain. Kuitenkin vain jokin sellainen ihan pieni häivähdys siitä, mitä mun sisällä tapahtui nuorena lukiessa.

Saara on yks perkele noiden sen kirjojen kanssa. Se on lainannut mulle nyt lyhyen ajan sisällä kaksi romaania, ja molemmat olen jostain syystä ahmaissut melkein yhdeltä istumalta. Ensimmäinen oli Coelhon Veronika päättää kuolla, joka oli todella vaikuttava, hyvä ja vahvisti mun ajatuksia tulevasta kandityöstäni. Coelho onnistuu hämmentävän pätevästi tavoittamaan jotain sellaista ajatonta ja yleismaailmallista masennuksen tunnetta, että sen on pakko jollain tavalla masentujaa koskettaa.

Veronika ei kuitenkaan oikeasti ollut vielä mitään. Äskettäin Saara pyysi mua lukemaan Fredrick Backmanin romaanin Mies, joka rakasti järjestystä (En man som heter Ove, 2012). Aloin itkeä eilen, kun olin suunnilleen puolivälissä. Itkin sellaista kevyttä ja hienostunutta hienon naisen hitaasti vierivää kyyneltä koko illan, ja pääsin melkein loppuun asti ennen kuin piti mennä nukkumaan.
Nyt aamukahvin jälkeen halusin tietää miten Ovelle käy, ja luin tarinan loppuun. Hienostuneet vierivät kyyneleeni muuttuivat hysteeriseksi, räkäiseksi ja kovaääniseksi huutoitkuksi viimeistään jossain kolmanneksi viimeisen luvun kohdalla, enkä meinannut saada kaikelta itkulta luettua. En tiedä, oliko tämä voin joku poikkeus kirjallisen kurjuuteni janassa, mutta toivon että ei, vaan olen löytänyt uudelleen sen pikku-Sannin tunteen, jonka kadotin.

Jos teillä on tai on ollut isoisä, isä, setä, veli, puoliso tai poikaystävä jota luonnehtisitte kiukkuiseksi ja juroksi perusmieheksi, lukekaa tämä. Tai vaikka ei olisi, lukekaa silti.

Tässä oli kyse periaatteista.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti