torstai 3. maaliskuuta 2016

Avun pyytämisen vaikeudesta

Myönnän, etten ole koskaan oikein ymmärtänyt, miksi monelle on ylitsepääsemättömän vaikeaa hakea apua psyykeongelmiin. Oon siis kyllä ihan täysin hyväksynyt ja tiedostanut, että se on monelle vaikeaa, mutten ole pystynyt samaistumaan siihen. Todennäköisesti siksi, että olen itse ollut psykiatrisen hoidon piirissä yli puolet elämästäni, ja se on mulle suunnilleen yhtä luonnollista kuin tarpeettomien FB-statusten (tai blogipostausten) kirjoittelu.

Välillä on siis ihan meinannut mennä hermot, kun ystävä voi huonosti eikä auta vaikka sille miten huutaisi, että SEN KUN SOITAT JA VARAAT SEN AJAN, EI SE VOI OLLA NIIN HANKALAA! Nyt oon joutunut ilmeisesti kasvamaan ihmisenä ja ymmärtämään, mistä on kyse.

Masennuksesta toipumisessa yksi ristiriitaisen ihana ja kamala puoli on se, että yhtäkkiä asioilla on väliä.

Sain YTHS:ltä ajan fysioterapeutille ja terveydenhoitajalle. Lähettävät sitten tarpeen mukaan lääkärille ja/tai ravintoterapeutille. En ole ihan hirveä jännittäjä, mutta YTHS:n ajanvaraukseen jonottaessa meinasin ihan tosissaan pyörtyä. Olin menossa kertomaan tuntemattomalle ihmiselle, että olen saavuttanut fyysisessä terveydentilassani sellaisen pisteen, etten enää pysty itse ratkaisemaan selkäkipuja, väsymystä, lihassärkyä ja muita sairaalloisen ylipainon tuomia ongelmia.

Minun piti avata suuni ja tunnustaa ääneen, että olen itse saanut itseni tähän pisteeseen, enkä pysty tai osaa itse ottaa itseäni niskasta kiinni, laihtua ja alkaa urheilla. Että olen niin huono ja epäonnistunut ihminen, etten osaa edes syödä normaalisti. Sen lisäksi ajan varaaminen tarkoitti sitä, että viimeistään sitten kun ne fyssari- ja terkkaritapaamiset on, minun täytyy myös tosiaan itse ottaa tilanteeni vakavasti. Tätä kun ei lääkäri voi pillerillä ratkaista, vaikka voikin auttaa.

Kuulostaako tutulta? Kävin aiheesta lyhyen mutta hedelmällisen keskustelun ystävän kanssa (käytiin samana tiistai-iltana aika monta muutakin lyhyttä mutta hedelmällistä keskustelua. Ihana Saara), ja huomasimme, että ahdistuksenaiheeni ovat täysin samoja kuin psykiatrisen avun hakemisen ahdistukset. Miksi olen näin huono, miksen selviä tästä itse, nauraako ne mulle, pitääkö mun nyt itse alkaa tehdä töitä tämän eteen.

Olen pahoillani kaikista niistä kerroista, kun olen edes hiljaa mielessäni hermostunut. Se on vaikeaa. Kamalaa. Inhottavaa. Pelottavaa. Ymmärrän sen nyt oikein hyvin. Tämä on kuitenkin niitä pelkoja, joista yli pääseminen varmasti palkitsee ja johtaa parempaan oloon. Psyykkisesti tai fyysisesti.

Jos lukijassa heräsi valtavia tarpeita jakaa näkemyksiään karppaus-paleo-vegaani-lentoemäntädieetistä: älä. Olen suunnanmuutoksessani suunnilleen siinä kohdassa, jossa yritän myöntää ongelmaa. En ole (vielä?) minkäänlaisella laihiksella. Siitä todisteena seuraava kuva bussin odottelusta Agoralla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti